TERVAKOSKEN NÄKÖINEN KYLÄ
-Pienehkön tehdaspaikkakunnan elämää 1950-1960 -luvuilla. Kertomuksia ajasta jolloin mahtava tehdas piti paremmin huolta omistaan kuin hyvinvointivaltio konsanaan. Monet tapahtumat ja hahmot saattavat vaikuttaa yllättävän tutuilta…
Osa IV: Lentävät lauseet
Kaikissa yhteisöissä on aikojen saatossa syntynyt elämään jääneitä lentäviä lauseita. Mainitsen tässä muutamia sukkelan osuvia tervakoskelaisia tokaisuja vuosikymmenten takaa, jotka ovat – syystä tai toisesta – jääneet kertojansa muistiin sekä huvittaneet minua kuulijana.
Hetalla oli ollut kovia alavatsakipuja jo pidemmän aikaa. Lääkäriin hän ei kuitenkaan viitsinyt vaivautua, koska itse arveli syyksi naistenvaivat tai jonkin muun pikkujutun, kuten mahdollisen raskauden. Ennen vanhaan ei näes liikoja heti hötkyilty. Eräänä vähemmän kauniina päivänä hän jälleen kerran vietti laatuaikaa pahojen vatsanväänteiden kourissa ulkohuussissa tattina istuen. Tuskallisten pinnistysten jälkeen, vihdoin ja viimein, kuriseva suoli heräili normaaliin toimintaan. Karmeana riesana pirullisesti piinannut ummetus hellitti. Hyyskästä kaikui Hetan kovaääninen helpotuksen huokaisu ”huh huh”. Luonnollisesti huussin ohitse sattui kulkemaan riittävän hyväkuuloinen viäräleuka, joka kaiken lisäksi tunnisti Hetan äänen, ja kas, tokaisu oli valmis. Kylillä kuultiin pitkään sananpartta: ”Helpotti kuin pieru Nuutilan Hetaa!”
Palokunnan järjestämä syysjuhla pikkuniityn lavan viereisellä kentällä oli Tervakoskella aikanaan iso ja odotettu tapahtuma. Siellä oli tanssia, erilaisia kilpailuja kuten tikan- hevosenkengän- ja pallonheittoa, ongintaa ja monenlaista muuta kivan kepeää ajanvietettä. Ennen juhlien ”grand finalea” marssi TVPK:n miehet soihtukulkueessa komeissa kypärissään ja valkoisissa takeissaan kentän juhlapaikalta takaisin paloasemalle. Kerran pääsi käymään niin, että osa hivenen tuiskeessa olevista marssijoista kääntyi väärään suuntaan Tervajoentien ja Vähikkäläntien risteyksessä. Tarkkaavainen kulkueen johtaja paimensi humalaiset urhot takaisin ruotuun ja suunta otettiin jälleen yhtenäisenä letkana kohti paloasemaa. Odotettu huipennus marssin päätteeksi oli vesitornilta ammuttu ilotulitus. Kaikki sitä innoissaan vartosivat, mutta usein taisi illan kohokohta olla, ainakin lievähkö, pettymys. Nimittäin seuraavanlainen sanonta on jäänyt kiertämään syysjuhlien päättäjäistansseihin osallistuneiden suihin: ”Loppu lyhyeen kuin palokunnan ilotulitus”.
Tervakoski OY tapasi leimata omaisuuttaan merkillä TOY. Merkkejä juntattiin lähinnä työkaluihin ja muihin tehtaalla käytettäviin tarve-esineisiin. Pitkäkyntisten suussa TOY muuttui nopeasti muotoon ”tämä on yhteistä”. Monen moraali taipui yhteisen omaisuuden vikkelään henkilökohtaiseen sosialisointiin. Itsellenikin on kulkeutunut jostakin TOY-leimalla varustettu vuosikymmeniä vanha puinen henkari. Laatutavaraa. Se varmaan kestää ikuisesti.
Paperitehtaan yli-insinööri Moring oli tarkka mies. Joidenkin alaistensa mielestä hän oli joskus jopa pikkutarkka. Ennen johtajia kunnioitettiin suuresti eikä heidän auktoriteettiaan todellakaan kyseenalaistettu, ainakaan kasvotusten. Heitä tavallaan jopa pelättiin, jos niin voi sanoa. Eräs työntekijäryhmä oli kuitenkin jotakin ainutlaatuista. Joskus oli aika, kun vanhan liiton paperikoneenhoitajat olivat käytännössä tehtaan tärkeimpiä miehiä. Ilman heidän erikoisosaamistaan tasalaatuista paperia oli yksinkertaisesti mahdotonta valmistaa. Ei ollut olemassa korkealentoisimmissa kuvitelmissakaan nykyajan mittareita tai tietokoneita joihin olisi voinut tukeutua. Vain vuosikymmenien kokemuksen tuoma ammattitaitoisten koneenhoitajien uniikki näppituntuma erotti tuliko linjalta laatupaperia vai hylkyyn päätyvää sekundaa. Kovimmat velhot tunsivat koneensa sielunelämän jopa äänen perusteella. Kuulotorvi olikin ahkerassa käytössä. Jokainen paperikone, ”hän”, oli oma herkkä yksilönsä. Toki koneenhoitajan hellien sormien säätämä niskoittelevaksi heittäytynyt tuittupää saattoi toisinaan saada hieman kovempaakin kohtelua lyijyvasaraterapian muodossa. ”Oletkos siinä!” –käskytys kaikui ajoittain tehtaan konehalleissa viha – rakkaussuhteen tasapainottavana elementtinä. Koneenhoitajien säntillisessä huomassa kissan lailla tyytyväisenä kehräävä laite oli tehtaalle kuin rahantekokone, Tervakoskella kirjaimellisesti.
Dippainssit, sun muut jonninjoutavia kouluja käyneet hienostelijat, olivat paperitehtaalla koneenhoitajien edessä, no, paperia. Pahin kuviteltavissa oleva loukkaus koneenhoitajakonkarille oli, jos joku konttorin nuori kloppi erehtyi heitä neuvomaan. Eräskin antagonisti muisti pitkään olla poissa tehtaan puolelta, kun hänen paluutaan konttorin suojiin – pienen kovasanaisen neuvottelutuokion jälkeen – kiritti päänviereiseen seinään tömähtänyt, kimpaantuneen koneenhoitajan nakkaama isokokoinen lyijyvasara sekä erittäin tiukkaan sävyyn ilmoitettu toteamus: ”Sinä pysyt siellä!” Itselläni on pienehkö kutina siitä, että nykypäivänä tilanne saattaisi johtaa erilaiseen lopputulokseen kuin muinoin.
Paperikoneet piti pestä perusteellisesti kun vaihdettiin valmistettava paperilaatu. Koneiden pesuun käytettiin veden, lipeän ja soodan sekoitusta. Erään paperikoneen pesemisen jälkeen Moring oli lähtenyt tarkastuskierrokselleen hieman yllättäen. Yleensä tehtaan puolella tiedettiin tarkasti milloin konttorin isot kihot lähtivät konesaleihin pörräämään.
Urho oli yksi pisimpään talossa olleista koneenhoitajista. Hänen operoimansa paperinsylkijä oli juuri pesty, kun yli-insinööri Moring tuli kenenkään varoittamatta kyseisen paperikoneen luokse tarkastelemaan tilannetta sekä masiinan uudelleen käynnistämistä. Moring nosti kovan metelin, koska kaakelilattiaa ei oltu vielä ehditty lastalla vetäistä kunnolla kuivaksi. Lattialle oli jäänyt lillumaan äärimmäisen liukasta pesuvettä. Moring osoitteli sormi ojossa märkää lattiaa ja ihmetteli suureen ääneen, ruotsalaisittain murtaen kuin Runar Schauman paronina ”Täällä pohjan tähden alla” –elokuvan alkuperäisversiossa, että mite thouhua tämä tämmöinen oikeen oles. Tuntui, että tehtaan pomojen vähintäänkin kunnia-asiana oli pitää paikat viimeisen päälle siisteinä. Työntekijätkin alkoivat tottua siihen. Tervakoskelaiset puolestaan ihmettelivät vieraillessaan toisilla paperitehtailla muiden tehtaitten sottaisuutta. Osattiinko ainoastaan Tervakoskella siivota? Koneenhoitaja Urho kuunteli totisena aikansa ison herran suuria huolia lattialla olevasta pesuvedestä. Viimein Urho kyllästyi mielestään jonninjoutavasta mäkättävään esimieheensä. Hän raapi leukaansa ja katseli pitkään melko kaukana siintävään vesilammikkoon vakavana. Sitten Urho tokaisi rauhallisesti täydellisellä pokerinaamalla Moringille:”Kai siellä lähre on.” Yli-insinööri poistui paikalta.