TERVAKOSKEN NÄKÖINEN KYLÄ
-Pienehkön tehdaspaikkakunnan elämää 1950-1960 -luvuilla. Kertomuksia ajasta jolloin mahtava tehdas piti paremmin huolta omistaan kuin hyvinvointivaltio konsanaan. Monet tapahtumat ja hahmot saattavat vaikuttaa yllättävän tutuilta…
OSA II Kallisarvoiset vaatteet
Oikea pula-aika ei 1950-luvun puolivälin paikkeilla ollut vielä kaukana takana. Jokainen aikuinen takuulla muisti vallan erinomaisesti vain tuokio sitten vierailleet äärimmäisen vaikeat ja köyhät ajat. Pula-aika oli heille kuin eilinen. Oli aivan normaalia, että lapsille korostettiin ja alleviivattiin, tiukkaankin äänensävyyn, kuinka tärkeää oli oman vähäisen omaisuuden arvostaminen. Suurella vaivalla hankitusta oli syytä pitää hyvää huolta. Lasten rajuissa leikeissä esimerkiksi kallisarvoiset vaatteet olivat jatkuvasti vaarassa tarpeettomasti likaantua tai peräti rikkoontua. Sen lisäksi, että 50-luvulla pyykkääminen oli erittäin raskasta työtä, kaivoveden kantamisineen, lipeäveden keittämisineen sekä pyykkilaudalla hinkkaamisineen, likapyykkien käsinpesu myös kulutti pukineita aika tavalla.
Juniorien leikeissä rikkoontuneet tai muuten rispaantuneet vaatteet ehdottomasti paikattiin, jos se oli vähänkään asianmukaista. Uusia asusteita ei hevillä ostettu. Vaatteet paikattiin vanhoilla kankailla, ”paikkaräteillä” ei missään nimessä uusilla. Näin paikat ”elivät” kankaan mukana. Perheiden naiset varastoivat vanhat korjauskelvottomat vaatteet ”paikkaräteiksi” myöhempää käyttöä varten. Kulahtaneitten lumppukasojen tarkoituksellinen hamstraaminen lienee nykyäideille kaukaista menneisyyttä. Vaikka elinolot sodan jälkeisessä Suomessa olivatkin taloudellisessa mielessä huomattavasti kohentuneet, raha oli edelleen hyvin tiukassa. Nykyaikainen kerskakulutusyhteiskunta siinsi vasta jossakin saavuttamattomassa tulevaisuuden horisontissa.
Tervakosken kartanon mailla oli iso sikala. Sikalan takana sijaitsi avotunkio, joka oli lasten vinkkelistä jättimäinen. Kesäisin tunkio toimi myös sikolättinä. Lapsia oli tietenkin kielletty menemästä sinne multaan, ja ihan aitoon sontaan, itseänsä sotkemaan. Luonnollisesti monia lapsia tunkio veti puoleensa kuin miljoonan megawatin sähkömagneetti. Se oli hieno miljöö vaikka mihin leikkeihin, eikä syrjäinen tunkio oikeastaan ollut millään tavalla omien vanhempien, tai kartanon muiden työntekijöiden, tarkasti valvovien silmien alla. Tunkio oli myös kiehtovan vaarallinen rohkeuden mittaaja upottavine hetteikköineen. Erilaisten jätösten mätänemisprosessi tuotti niin paljon lämpöä, että paikka oli käytännössä vuoden ympäri salakavalasti sula.
Vähän toisella kymmenellä oleva Hilkka-Liisa oli juuri saanut uudet hienot nilkkurityyppiset talvikengät, oikeat kenkien muotovaliot. Kengät olivat tarkoitettu uutuuttaan hohtavina vain hienompien vaatteiden kanssa käytettäväksi, ei alkuunkaan arkikengiksi. Hilkka-Liisa oli pyytänyt vanhemmiltaan luvan kokeilla pikaisesti, minkälaista uusilla kengillä oli kävellä. Ylpeänä hän tepsutteli naisellisissa jalkineissaan. Toiset tytöt kateellisina mulkoilivat prinsessana keimailevaa ystäväänsä. Kaveripiirin pojat eivät vielä, liian nuoria kun olivat, osanneet arvostaa naisten kauniita vaatteita.
Joku keksi, että mentäisiin tunkiolle leikkimään. Sillä kerralla Hilkka-Liisaa ajatus hirvitti. Eihän hän sentään uusine kenkineen sinne haluaisi mennä. Yksinjäämisen pelko kuitenkin sai myös hänet porukan mukaan. Aikansa kiinteäksi kohmettuneiden mutaharjanteiden päällä pompittuaan Hilkka-Liisalle tuli lopulta eteen se pehmeämpi kohta. Slurts. Hänen oikea jalkansa humahti lilluvaan mönjään noin puolen metrin pituudelta. Koipi oli tukevasti jumissa. Lapset katselivat säikähtäneinä tilannetta kunnes, kuin kollektiivisessa tajunnassa, keksivät sen ainoan oikean ratkaisun: karkuun ja kovaa. Ainoastaan yksi kaveri jäi auttamaan Hilkka-Liisaa pois pinteestä. Kaksikko taisteli pitkän tovin sitkaan mutavellin seassa. He olivat aivan läkähdyksissä kun jalka viimein suostui irtoamaan kylmästä vankilastaan. Kenkä tosin jäi tunkion uumeniin. Tyttöjen surkeiden katseiden edessä hyinen ansamonttu nilkkureineen peittyi hyllyvään massaan. Sitä ei koskaan enää löytynyt. Hilkka-Liisalla saattoi olla kotonaan pieni selityksen paikka. Upouusia kenkiä hänelle ei ostettu vuosiin. Hilkka-Liisan kadonneesta jalkineesta kasvoi sukulegenda, jonka kaikki suvun lapset ovat kuulleet jo kolmannessa sukupolvessa varoittavana esimerkkinä.
Kartanolla asui myös kuusivuotias Sirkka-Liisa perheineen. Hänen hyvällä ystävällään, Merjalla, oli usein tapana käydä isoäidillään vieraisilla. Merjan isoäiti asui Sirkka-Liisan naapurustossa. Merja pääsi aina isoäidillä vierailun yhteydessä leikkimään kahdestaan parhaan ystävänsä Sirkka-Liisan kanssa. Kesken tyttösten erään talvisen päivän riehakkaimpien leikkien Sirkka-Liisalle tuli hirvittävä pissahätä. Vessat olivat siihen aikaan paremman väen asumuksia lukuun ottamatta ulkohuusseja. Konttoristin tyttärenä Sirkka-Liisa kuului tähän parempaan väkeen. Heidän perheellään taisi olla kartanon alueen, joka oli siis työläisten asuttama, ainoa sisävessa. Kartanolla ulkohuussit olivat valtavia rakennuksia verrattuna tavanomaisiin hyyskiin. Niihin päästäkseen oli kiivettävä useita porrasaskelmia. Ulkohuussien vaarallisuuden vuoksi pieniä lapsia oli ankarasti kielletty käyttämästä niitä ilman vanhempien valvontaa. Makkilannan säiliö, ruuma, oli lähemmäs parin metrin korkuinen laaja tila. Mikäli joku olisi jostakin syystä pudonnut istumareiästä alas ruumaan niin luultavasti hänelle olisi käynyt kokolailla hullusti. Kielloista huolimatta Sirkka-Liisa ja Merja päättivät mennä keskenään huussiin, sillä Sirkka-Liisan oman kodin vessa oli mahdottoman taipaleen, peräti reilun sadan metrin päässä. Illan hämärtyessä kellokin alkoi sen verran paljon, että hän olisi saattanut joutua jäämään kotiin. Lapsosten leikit olisivat jääneet pahasti kesken.
Toimituksensa suoritettuaan pikku Sirkka-Liisa laittoi vaatteitansa takaisin ylleen. Tottumattomana huussin käyttäjänä hän huomaamattaan tönäisi toisen lapasensa istumareiästä alas ruumaan höyryävän kasan päällimmäiseksi. Mikäs nyt neuvoksi? Äiti oli juuri kyseisen päivän aamuna antanut tyttärelleen uudet edellisiltana valmiiksi neulomansa tumput, joista toinen nökötti nyt kaukana alhaalla jätöksissä, täydellisesti pienten käsien ulottumattomissa. Tumpun olisi sama ollut olla mitä syvimmässä rotkossa. Onneksi Merja keksi ajatuksen, että kokeillaan oksanpätkällä onkia pudokasta takaisin. Sirkka-Liisan huolestuneisuus väheni hitusen.
Jostakin pihapuusta oksan taitettuaan tytöt palasivat tuoksahtaville tumppu-onkisille. Kotvasen epäonnisina kadonneen lapasen metsästäjinä oltuaan, heidän takanansa rämähti yhtäkkiä huussin ovi auki. Merjan isoäiti oli kiukkuisena luuta käsissään ovensuussa. Ja hän huusi. Tyttöjen sydämet pysähtyivät. Huitaiseeko se meitä? Lautasten kokoiset silmät seisoivat heidän kalpeilla kasvoillaan. Minkäänlaisen selityksen kertominen ei yksinkertaisesti ollut vaihtoehto. Pelästyneet tyttöset suhahtivat karkuun minkä pienistä jaloistaan kerkesivät. Mummu jäi rappusille oikean käden nyrkki tomerasti pystyssä pakoon lehahtaneita tytönvintiöitä sättimään. Huussi ei missään nimessä ollut leikkipaikka! Pelottavaakin pelottavampi luuta heilui yhä uhkaavana kovaan ääneen noituvan eukon vasemmassa kädessä.
Tytöt löysivät pienen sopen piilokseen mummun nuhteitten alta. He olivat sen verran rauhoittuneet, että Sirkka-Liisalle palautui mieleen, että miten ihmeessä hän tapahtuneen vanhemmilleen selittäisi. Merjan äkäisen mummin aiheuttama pelästyminen oli pientä verrattuna siihen pelkoon, jota Sirkka-Liisa tunsi nyt. Uusi tumppu oli poissa. Saavuttamattomissa. Itkuhan siitä tuli.
Kotona Sirkka-Liisa ei ymmärtänyt, miksi äiti nauroi. ”Älä sinä tyttökulta välitä, minä teen uudet”, äiti sanoi rakkautta leiskuvin silmin ja otti hämmentyneen tyttärensä lämpimään halaukseen. Pienelle tytölle tunne siitä, että hän oli tärkeämpi kuin uusi tumppu, oli ihmeellinen.
Sirkka-Liisan äiti nukkui pois noin vuotta myöhemmin. Hukatun lapasen tapauksen jälkeinen tuokio on jäänyt Sirkka-Liisalle yhdeksi lämpimimmistä muistoista äidistään.