On hienoa, kun pääsee joskus yllättämään ihmisiä. Tämänkertainen yllätykseni on, että perussuomalainen voi olla kiinnostunut kulttuurista. Oma kulttuurijuttuni on kirjallisuus. Itse olen harrastelijakirjoittaja ja toiveenani on, että jos joskus harrastuksesta muodostuisi ammatti. Se on hyvin epätodennäköistä, mutta siellä jossakin ajatuksissani moinen kummittelee. Olen nimellisesti opiskellut kirjoittamista ja tarkoitus oli, että se myös näkyisi teksteissäni. Olen myös ajatellut jatkaa alan opiskelua. Mutta se siitä.
Äitini on harrastelijanäyttelijä vuosikymmenien takaa. Häntä kiinnosti jossakin vaiheessa kovasti ajatus esittää oman lapsuusaikansa ( ja muitakin elämänsä ) tapahtumia näyttämöllä, esimerkiksi monologin muodossa. Keskustelimme aiheesta ja saimme idean näistä lyhyehköistä Tervakoski-novelleista. Jokainen juttu pohjaa todellisuuteen, mutta suoranaista dokumenttia ne eivät ole. Kenties voisi muotoilla jotenkin niin, että ”ehkä ne tapahtumat noin olisivat voineet mennä”.
Tarjosin juttuideaa paikallislehteen ja he olivat kiinnostuneita. Paikallislehden jutuiksi tarinat ovat vain inasen liian pitkiä, joten he joutuivat tekemään aluksi pientä editointia. Minä itse en oikein proosan lyhentämiselle lämmennyt, joten jutut ilmestyivät aika pitkän aikavälin päässä toisistaan. Myös pieniä taitto-ongelmia oli ”pitkien” tarinoiden kanssa.
Tässä nämä jutut nyt ovat, sellaisina kuin ne olivat alun perin tarkoitettukin.
TERVAKOSKEN NÄKÖINEN KYLÄ
-Pienehkön tehdaspaikkakunnan elämää 1950-1960 -luvuilla. Kertomuksia ajasta jolloin mahtava tehdas piti paremmin huolta omistaan kuin hyvinvointivaltio konsanaan. Monet tapahtumat ja hahmot saattavat vaikuttaa yllättävän tutuilta…
Osa 1. Maataloutta
Tervakosken paperitehdasta ei edes olisi ilman Tervakosken kartanoa. Ensin oli kartano ja kartanon maat, myöhemmin kehitettiin tehdassuunnitelmat. Tehdas käänsi aikanaan asiat päälaelleen. Tehdas alkoi tuottaa pääasiallisen hyvinvoinnin ja työllisti massoittain ihmisiä. Yhtiöllä oli omistuksessaan Tervakosken ympäristössä runsaasti metsätalousmaata ja peltoja. Varsinainen kartano jäi pieneen mutta merkittävään sivuosaan. Kartano toimi lähinnä eläinjalostuksessa ja viljelytoiminnassa. Kartanolla oli muun muassa oma navetta ja sikala. Toiminnan laajuudesta kertonee esimerkiksi sellainen seikka, että aikoinaan Tervakosken osuuskaupassa ei myyty maitoa laisinkaan vaan se ostettiin suoraan kartanolta. Vasta maidon pastöroiminen muutti tämän käytännön. Kartanolla pidettiin omaa lypsykarjaa vuoteen 1964 asti. Silloin katsottiin, että navetan nykyaikaistamisremonttikustannukset olisivat kohonneet kannattamattoman suuriksi. Vanhanaikainen navetta muutettiin sikalaksi. Eräs aikakausi Tervakoskella päättyi.
Omavaraistaloutta pidettiin yllä mahdollisuuksien mukaan. Tervakosken työläisten kehuttuja pihakokonaisuuksia tultiin pitkienkin matkojen päästä ihailemaan. Lähes jokaisella perheellä oli palanen puutarhapalstaa hoidettavanaan. Satoaan tarjosivat omenapuut, marjapensaat ja muut runsaat hyötykasvi-istutukset. Saattoipa joskus jopa tehtaan johtoportaan herrat, aidosti kiinnostuneina, kysellä että oliko puutarhatyöt varmasti tehty ajallaan.
Kartanolla asuvilla perheillä oli usein tapana pitää myös omia sikoja tai lampaita omissa pikku yhteiskarsinoissaan. Tähän oli varattu oma rakennuksensa erillään kartanon tuotantoeläimistä. Omista kasvateista riitti talveksi tuhtia purtavaa vaikka mihin herkullisiin liharuokiin ja itse tehtyihin makkaroihin. Joulupöydän kruunasi, itse syötetyn ja teurastetun sian, omin kätösin suolatut pakarakannikat. Tuon ajan aterioissa laadukas liha oli kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Ihrasta ja lipeästä keiteltiin kartanon pesutuvassa vielä saippuatkin.
Aina loppusyksyllä tuli aika teurastaa koko kesän antaumuksella lihotetut kartanon työläisten omat siat. Lasten mielestä teurastus oli hyvin mielenkiintoinen ja aivan luonnollinen tapahtuma. Arvo oli päättänyt, että tänään oli hänen sikansa teurastuspäivä. Kyseisenä vuonna oli Arvon sikaa taidettu syöttää joitakin viikkoja liian kauan. Sika oli aivan valtava verrattuna tavanomaiseen tapaukseen. Tälläkin kerralla joukko lapsia oli todistamassa yhden kasvatusnasun elämän tarkoituksen toteuttamista; valmisteluja ylimmän trofiatason vatsalaukkuihin siirtymiseen. Teurastushallina toimi kartanon saunan iso puuvaja. Sinne oli laitettu vahvat ketjut suuriin kattotuoleihin roikkumaan. Täten sika saatiin helposti ketjuihin kiinni ja suolistettua se kätevästi. Arvo, metsämiehenä, oli tottunut hoitamaan eläinten lopettamisen pistoolilla. Hän komensi uteliaat lapset etäämmälle vahinkojen välttämiseksi. Arvo painoi parabellumin piipun syöttiläänä olon aikana luonnonoikkumaisen suureksi kasvaneen karjun päähän, vetäisi liipaisimesta… ja sai aikaan sian muhkeaan kalloon suurin piirtein kämmenen kokoisen mustelmatasoisen ruhjeen. Karskimman puoleinen karju pelästyi suunnattomasti. Se alkoi hädissään poukkoilla ympäriinsä. Arvo ei saanut vahvaa rimpuilevaa töpselikärsäjuntturaa pysymään aloillaan uutta yritystä varten. Hetken perästä paniikissa oleva sika ymmärsi sännätä karkuun sorkat oikosenaan lähimpään näreikköön. Mekkala oli hirvittävä. Karjun kiljunta ja vinkuva röhkiminen oli niin tuimaa, että joku olisi saattanut luulla vaikka sikaa tapettavan. Pihapiirissä möykkä herätti runsaasti huomiota. Ne lapset, jotka eivät alun perin olleet seuraamassa teurastusta, kirmasivat kodeistansa ulos metakkaa hämmästelemään. Arvo mietti tilannetta hetken. Hän päätti hakea hirvikiväärin. Lapset käskytettiin pois jaloista. Sika oli pötkinyt pikkukallioille pakoon. Arvo sai sen tähtäimeensä ja lopetti karkurikarjun sinne, tarkalla laukauksella. Kookkaan sian raahaaminen takaisin teurastushalliin oli oma työläs urakkansa. Lienee ainutkertainen tapaus, kun hirvikiväärillä Tervakosken taajama-alueella metsästettiin.
Tervakosken yhteiskoulun vierestä alkoivat aikoinaan suurehkot peltoalueet jatkuen kauas nykyiselle moottoritielle päin. Toiseen suuntaan pellot seurailivat Tervajokea. Pelloilla viljeltiin pääasiassa sokerijuurikasta, turnipsia ja vähäisessä määrin myös lanttua. Pienehkö lanttupellon kaistale oli aivan koulun vieressä. 13-vuotiaat pojanviikarit, Heikki, Olavi ja Urpo olivat välitunnin aikana karanneet koulun pihalta pellolle tarkoituksenaan napata muutama lanttu maistiaisiksi. Pian linkkuveitsi heilui taitavissa käsissä ja kotvan kuluttua suurta herkkua, peltoraakaa lanttua, nautittiin hymyssä suin. Välitunnin valvoja oli havainnut pikkumiesten ryntäämisen pellolle. Valvoja oli sillä kertaa itse koulun rehtori Markkula. Ei aikaakaan kun valpas rehtori oli vihaisena pikkumiesten selkäin takana ihmettelemässä lanttupiknikkiä. Rehtori nuhteli pojat. Hän vaati heitä menemään pyytämään anteeksi pehtori Jokiselta. Pojat kuulivat, että Markkulan johtaman koulun oppilaat eivät moukkamaisesti varastele toisten kovalla työllä viljelemien peltojen satoa. Poikia harmitti, ehkä vähän pelottikin, mennä pehtori Jokisen eteen nöyristelemään. Onneksi Jokinen sentään tunnettiin kylällä mukavana miehenä. Kun pojat viimein pääsivät pehtorin puheille ja olivat kertoneet asiansa, Jokinen tokaisi rennosti pieni hymynkare huulillaan:”No, hyvä että maistui!”