TERVAKOSKEN NÄKÖINEN KYLÄ
-Pienehkön tehdaspaikkakunnan elämää 1950-1960 -luvuilla. Kertomuksia ajasta jolloin mahtava tehdas piti paremmin huolta omistaan kuin hyvinvointivaltio konsanaan. Monet tapahtumat ja hahmot saattavat vaikuttaa yllättävän tutuilta…
Osa III: VPK
Yhteisöllisten pikkupaikkakuntien nuoret miehet ovat aina olleet erittäin kiinnostuneita VPK-aatteesta. Näin oli myös Tervakoskella asiain laita. Mahdollisimman hyvin toimiva VPK katsottiin oikeastaan kunnia-asiaksi. Kuutisenkymmentä vuotta virallisesti toimineessa Tervakosken VPK:ssa oli sen lopettaessa aktiivijäseninä kymmenittäin aikamiehiä sekä toistakymmentä letkunheilutuksen alkeita opettelevaa pikkupoikaa. Naiset ja tytöt osallistuivat palokunnan toimintaan pääasiassa erilaisten tapahtumien järjestelytehtävissä etenkin tarjoiluista, ”muonituksesta”, huolehtien.
Paperitehtaan vedenpuhdistamo, ns. siili, toimitti paloaseman virkaa ennen varsinaisen paloaseman rakentamista nykyiselle paikalleen. Puolivakinainen tehdaspalokunta perustettiin vuonna 1968. Tähän asti palokunnan tehtäviä hoidettiin Tervakoskella vapaaehtoispohjalta, oman kylän kollien voimin.
Ennen VPK:n radioaikaa korvia vihlova palohälytyksen vihellys kaikui yli taajaman poikiaan kuuluvasti kutsuen, kun palomiesten sammutusapua jossakin kipeästi kaivattiin. Ensimmäinen todella kauas kuuluva hälytyslaite oli paperitehtaan höyrypilli. Hieman myöhemmin vanhalla kylällä ujelsi aito sireeni, joka sittemmin täysin palvelleena reliikkinä jätettiin ”pillitalon” katolle muistoksi nököttämään. Teknisen kehityksen myötä yleisten palohälytysten käyttö hylättiin Tervakoskella lopullisesti. Palokuntalaisten henkilökohtaiset radiolaitteet korvasivat desibelihirmu-hälytyspillit ja –sireenit, jotka olivat sivuvaikutuksinaan vuosikymmeniä hätkäyttäneet aina koko kylää.
Paperitehtaan johto ymmärsi VPK:n tärkeyden. Hälytysmerkin soidessa palokunnassa mukana olevat saivat jättää työnsä ja mennä palontorjuntatehtäviin. Tehtaan VPK:laisista ainoastaan paperikoneenhoitajien oli määrä jäädä työvuoroonsa. He, ymmärrettävistä syistä, pystyivät lähtemään palotorjuntatehtäviin vasta sitten, kun varamiehitys oli hoidettu paikalle.
Siilin välittömässä läheisyydessä pienen mäenkumpareen päällä, repimöä eli lumppulinnaa lähes vastapäätä, oli pienehkö SPR:n ylläpitämä kioski. Lämpiminä ukonilmaa enteilevinä kesäpäivinä, ennen henkilökohtaisten radiolaitteiden tuloa, innokkaimmat nuoret palosotilaat olivat usein kioskilla vapaa-aikaansa viettämässä. Kuumuudessa kuivuneet janoiset kurkut vaativat kostukkeensa. Monien suosikki oli Hartwallin keltainen jaffa. Eri valmistajien limsapullojen repäisykorkkien kanssa sai olla varovainen, ettei samalla naarmannut sormiaan verille pullonkorkkia irti vetäistessään.
VPK-nuoret eivät pelkästään limonadin himoissaan tai seuran kipeyttään kioskilla pörränneet. Heillä oli taka-ajatus, mahdolliset palohälytykset. Josko salamat olisivat sytyttäneet tulipaloja? Hälytyskutsun kiiriessä ilmoille, läheisellä kioskilla päivystävät urhot olisivat luonnollisesti ensimmäisiä siilille saapuvia, joten he saisivat tärkeimmät ja kiireisimmät tehtävät hoidettavakseen.
Eräänä päivänä palosireeni jälleen kerran raikui. Paistossa paloi lato. Nuori vapaaehtoispalokuntalainen Olli ei ollut majaillut kioskilla vaan hän oli ollut kotonaan. Olli saapui siilille alkuryhmän jo lähdettyä palopaikalle. Häntä ei sillä kerralla tarvittu. Olli päätti jäädä siilille muiden takaisin saapumista odottelemaan, koska hänellä ei parempaakaan tekemistä ollut. Olisihan hän sammutusmiehistön paluun jälkeen myös apuna laittelemassa kalustoa lähtövalmiiksi seuraavaa keikkaa varten. Lisäksi hän kuulisi heti tuoreeltaan mehevimmät jutut tapahtumapaikalta. Tätä seikkaa ei tosin äijäporukassa kehdattu liiemmin korostaa. Palopaikalla Paistossa ilmeni, että siellä ei ollut paloposteja, joista olisi voinut liekkeihin tyhjennetyn säiliöauton vesisäiliön nopeasti täyttää uudestaan. Ensimmäinen säiliöauto tyhjeni ennen kuin latopalo oli hallinnassa. Tulentorjuntaan tarvittiin mitä pikimmiten myös toinen säiliöauto. Yksi puhelinsoitto, ja hetki sitten täysin hyödytön Olli muuttui silmänräpäyksessä äärimmäisen hyödylliseksi.
Yhtiö oli muinoin lahjoittanut melko pienen Austin kuorma-auton rungon VPK:n käyttöön. Autovanhus muokattiin palokunnan säiliöautoksi tehtaan omalla korjauspajalla. Iäkkään menopelin leppoisat eläkepäivät keskeytyivät hetkellisesti.
Olli hyppäsi innokkaasti vanhan sotaratsun rattiin ja starttasi. Hän leipoi tovin vaihdekeppiä, runttasi ykkösen voimalla sisään, ja antoi palaa. Hieman yskähdellen Ollin määrätietoisiin käskyihin vastannut Austin lähti liikkeelle kovin laiskasti, mutta matkaan kohti paistontietä sentään päästiin. Tehtaan pääportin kurvassa öljysora lauloi jo iloisesti, kun Olli polki säiliöauto kakkosen kaasupoljinta lähes lattiasta läpi hieman kaartavassa alamäessä.
Vesisäiliön reilun tuhannen vesilitran kuorma oli kuitenkin Austin-paralle todella kova rasti eikä vauhti päässyt missään vaiheessa erityisesti hurmaamaan. Lisäksi ikäjättö Austin oli nuorelle Ollille – suhteellisen kokemattomalle kuljettajalle – sangen vaikea ajettava. Sen vaihteistossa oli synkronoimaton kytkin, jolla oli melko hankala vaihtaa pykäliä pienemmälle. Juju oli, että vaihteiston sivuakselin ja hammaspyörien nopeus piti saada mahdollisimman lähelle samaa tasoa välikaasun oikea-aikaisella käytöllä. Homma oli juuri niin helppoa kuin kuvitella saattaa.
Jotkut kyläläiset, pääosin mopoilevasta nuoriso-osastosta, olivat niin uteliaita että halusivat nähdä tulipalon omin silmin. Viikkokaiussa kirjoitettu lyhyt jutuntynkä ei heille riittäisi. Minne se paloauto suuntasi? Tiesiväthän he tuokio sitten mylvineestä sireenistä, että jossakin paloi. Viimeistenkin epäröivien tiedonhaluisten uteliaisuus voitti, kun useampi säiliöauto oli rynnännyt kohti palopaikkaa. Nyt ei kysymys voinut olla enää mitättömästä tapahtumasta. Savua alkoi nousta taivaanrannassa. Suurpalo oli pakko nähdä! Mopot poljettiin käyntiin. Äkkiä Austinin perään!
Kesken Paiston peltoaukeiden loivien nousujen, Olli yritti vaihtaa vaihdetta pienemmälle, mutta hän ei onnistunut välikaasutempuissaan. Vaihteisto rutisi, paukkui ja klonksui mutta ei millään suostunut yhteistyöhön. Itselleen helpoimman kaavan mukaisesti Olli päätti jurnuttaa nousut isolla pykälällä. Se osoittautui noloksi virheeksi. Vauhti alkoi hyytyä, vaikka kaasupedaali oli taatusti tukevasti pohjassa. Mopopoikien letka saavutti hidastuvaa paloautoa. Lopulta pärisevä joukkio ohitti tehtäväänsä vähemmän vauhdikkaasti suorittamaan kirmaavan Austin-säiliöauton, jota Olli ankarasti yritti komentaa kaikella tarmollaan. Hän pystyi vain seuraamaan katseellaan ohitsensa ajavaa mopolaumaa. Ankarasti hampaat irvessä sadatellen, rystyset valkeina rattia puristaen, Olli alkoi menettää uskoaan Austinin kykyihin tositoimissa. Kuinka pahasti hänet olikaan häväisty? Jäädä nyt haistelemaan mopojengin jälkeensä jättämää kaksitahtimoottorien ilmoille pöllyttämää kitkerää pakokaasu-usvaa! Lisäperehtyminen Austinin kytkimen saloihin ei juuri silloin juolahtanut mieleen.
Paiston latokin ennätti palaa maan tasalle.
Sattuipa myöhemmin eräs toinen palohälytys. Tällä kertaa tulipalo riehui valloillaan Viralassa. Ison navetan yläkerta oli liekeissä. Olli saapui siilille ensimmäisten tehtävänjaolle tulleiden joukossa. Hän oli sen verran nuori, ettei voinut ajaa paloautoa silloin kun autossa oli muuta miehistöä mukana. Olli oli kertonut porukalle edellisen tulipalon nolon tapahtuman hänet ohittaneista mopopojista. Kuskiksi asettui mies, jolla oli riittävän painava erityisajokortti hallussaan. Hän varmisti, että tarvittava miehistö oli mukana ja totesi, että nyt muuten mennään. TVPK:n isoin säiliöauto oli aikaansa huikean tehokas 220 –hevosvoimainen Fargo W 500. Sen puikoissa kun kuski pamautti koiven oikoiseksi, niin sitten lähdettiin kokolailla kovaa kyytiä. Pikatieksi kutsutulla nykyisellä vanhalla kolmostiellä, sekä vastaan tulevat että ohitettavat, autot antoivat kiltisti tietä hurjaa vauhtia kohti Viralaa etenevälle hälytysajoneuvolle. Nopeusmittarissa heilui parhaimmillaan noin 140 km/h. Kylän turhan uteliaat mopopojat eivät enää Ollia joukkoineen ohitelleet vaan saivat vuorostansa jäädä itse pölyä nielemään. Ollin kasvojen virne oli nyt hyvin itsevarma. Viimekertainen hämmentyminen paloauton ohjaamossa oli enää kaukainen muisto.
Viralan tulipalon aikaan oli palohälytyksiä varten epävirallisessa käytössä useita eri puhelinnumeroita. Varsinaisesti hälytykset olisi pitänyt soittaa Turenkiin, josta tarvittaessa delegoitiin tehtäviä lähempänä oleville palolaitoksille. VPK-toimintaa oli vielä tuolloin melkein joka pikkukylässä. Tapauksesta riippuen palohälytyksien tekijät saattoivat soittaa milloin millekin palokunnalle vanhasta muististaan. Viralan tapauksessa oli eräs mukava lisämauste Tervakosken pojille. Kun Turengista tuli avunpyyntö Tervakoskelle Viralan navettapalosta, Turengin itsetietoiselle palolaitokselle voitiin polleasti ilmoittaa, että Tervakosken miehet olivat jo hoitamassa hälytystä. Ei tarvinnut turenkilaisten enää vaivautua paikalle. Turengissa ihmeteltiin, että miten kummassa tervalaiset voivat edes tietää koko asiasta…